keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Robb Wolf ja insuliiniaineenvaihdunta

Luen Robb Wolfin The Paleo Solution -kirjaa, jossa olen nyt edennyt viidennen luvun loppuun. Olen samalla kirjoitellut muistiinpanoja lukemastani siltä osin kuin se on auttanut luetun hahmottamista tai tuntunut muuten tarpeelliselta. Kirjan kaksi ensimmäistä lukua ovat taustoitusta ja johdatusta aiheeseen, mutta luvussa 3 päästään varsinaiseen asiaan eli selvittämään sitä, mistä ruoansulatuksessa, aineenvaihdunnassa ja hormonitoiminnassa on yleisesti ottaen kyse ja miten elimistömme reagoi erilaisiin ruokatottumuksiimme ja elämäntapavalintoihimme. Pääsyy Wolfin kirjaan tarttumiseen on ollut haluni ymmärtää niitä tekijöitä, joiden toimesta tai myötävaikutuksella elimistön sairausprosessit käynnistyvät tai pysyvät yllä ja joita muokkaamalla elimistön toimintaa on mahdollista normalisoida, ja Wolfin kirja näyttää luku luvulta avaavan juuri näitä kysymyksiä. Luvuissa 3 ja 4 käydään läpi ruoansulatusprosessia sekä siihen liittyvää hormonitoimintaa suhteessa eri makroravinteiden (proteiini, hiilihydraatit, rasvat) saantiin. Luvussa 5 käsitellään edellisissä luvuissa opitun pohjalta tiettyjä sairauksia, joissa väärille raiteille joutuneella, huonoista ruokatottumuksista johtuvalla hormonitoiminnalla on suuri rooli. Tässä vaiheessa kirjan lukemista alan jo hiljalleen hahmottamaan, miten suuri rooli ruokavalion rakentamisella makroravinteiden osuuksia oikein painottaen onkaan sairauksien ehkäisyn ja tasapainoon saamisen kannalta. Tämän lukukokemuksen jälkeen korvapuusti tuskin näyttää enää samalta kuin aiemmin, ja osa hedelmistäkin on joutumassa uuteen valoon...

Wolfin mukaan päätekijä vinksalleen joutuneen aineenvaihdunnan ja hormonitoiminnan taustalla on liiallinen hiilihydraattien saanti sekä sen vaikutus hormonitoimintaamme erityisesti kahden keskeisen hormonin, insuliinin ja leptiinin, kohdalla. Hiilihydraatit muuttuvat elimistössämme glukoosiksi, johon reagoiden haiman betasolut alkavat vapauttamaan insuliinia veren glukoositason tasapainottamiseksi, ja tämä on osa normaalia aineenvaihduntaa. Jos hiilihydraatteja saadaan ravinnosta kuitenkin liikaa, ilmaantuu vereen liikaa glukoosia käsiteltäväksi elimistön normaaleja reittejä pitkin, ja tästä käynnistyy tapahtumaketju, joka johtaa ensin insuliiniaineenvaihdunnan ongelmiin ja normaalin ravinnosta saatavan kylläisyyssignaalin vahingoittumiseen sekä näistä ongelmista johtuen lihomiseen ja mahdollisesti erilaisiin sairauksiin kakkostyypin diabeteksesta aina erilaisiin hormoniperäisiin syöpäsairauksiin. Wolfin tekstin myötä alan vasta hahmottamaan, miten laajat vaikutukset tällä yhdellä elintärkeällä hormonilla, insuliinilla, on koko terveytemme kannalta. Tähän saakka insuliini on tarkoittanut minulle lähinnä vain sitä tärkeää hormonia, jonka tehtävä on tasapainottaa verensokeria, mutta insuliini ja hyvä glukoositasapaino onkin siis toimivan aineenvaihdunnan perusta sekä asia, josta huolehtiminen on ensisijaisen tärkeää myös yritettäessä saada elimistö kokonaisvaltaisesti tasapainoiseen, sairaudettomaan tilaan.

Koska insuliiniaineenvaihdunnan toiminnan ymmärtäminen on niin tärkeää yritettäessä ymmärtää ravinnon, elämäntapojen ja terveyden/sairauksien ehkäisyn ja tasapainoon saamisen suhdetta, kirjaan muistiin Wolfin esittämiä ajatuksia aiheesta.

Insuliini on siis ravintoaineita varastoiva hormoni, joka ylläpitää veren glukoositasoja. Vapaan glukoosin (sekä myös aminohappojen) esiintyminen veressä johtaa insuliinin erittymiseen haimasta. Insuliini aktivoi myös GLUT4-molekyylejä, jotka kuljettavat glukoosia elimistössä. Glukoosi varastoidaan ensin maksaan glykogeenina, jonka tehtävänä on huolehtia verensokerin ylläpidosta aterioiden välillä. Maksalta käyttämättä jäävä glukoosi menee verenkiertoon ja sieltä aivojen, punaisten verisolujen ja kudosten käytettäväksi. Verensokeritasosta huolehtimisen lisäksi insuliini toimii ravintoaineiden - hiilihydraattien, aminohappojen sekä rasvojen - varastoijana, toimittaen ravinteet soluihin, joissa niitä tarvitaan. Näin ollen sillä on tärkeä rooli myös esimerkiksi ikääntymiseen liittyvissä solutasoisissa prosesseissa.

Jos hiilihydraatteja, ja sen myötä glukoosia, saadaan ravinnosta vain hyvin niukasti, elimistössä käynnistyy prosessi nimeltä glukoneogeneesi, jossa elimistö alkaa muuttamaan aminohappoja, toisin sanoen lihasmassaa, glukoosiksi, jonka elimistö varaa aivojen ja punaisten verisolujen, jotka toimivat vain glukoosi polttoaineenaan, käyttöön. Elimistön muut kudokset vaihtavat tällaisessa tilanteessa rasva- ja ketoniaineenvaihdunnalle. Prosessin sivutuotteena syntyy siis ketoneja, joita elimistön kudokset ryhtyvät käyttämään polttoaineenaan. Glukoneogeneesi pysähtyy siirryttäessä ketoneidenpolttotilaan, jolloin lihasmassa säilyy ja elimistö käyttää rasvavarastojaan polttoaineenaan. Useat kudokset toimivat Wolfin mukaan paremmin ketoneilla kuin glukoosilla. Glukoosi on elintärkeää vain aivojen ja veren punasolujen toiminnan kannalta, ja hätätapauksessa elimistö kykenee tuottamaan glukoosia siis vaikkapa aminohapoista.

Jos hiilihydraatteja saadaan sen sijaan hyvin runsaasti ravinnosta, seuraa tilanne, johon jo viittasinkin: vereen ilmaantuu liikaa glukoosia maksan varastoitavaksi, jolloin elimistön on kehiteltävä uusia keinoja sijoittaa ja käyttää tuo ylimääräinen glukoosi. Liika glukoosi muuttuu rasvaksi nimeltään palmitiinihappo. Palmitiinihappo liittyy glyserolimolekyyliin ja se lastataan proteiineilla ja kolesterolilla, jolloin syntyy kolesteroliaineenvaihdunnassa tärkeä tekijä, VLDL (very low-density lipoprotein), jonka elimistö käyttää energiakseen tai varastoi rasvaksi. VLDL syntyy siis nimenomaan ravinnosta saatavien liiallisten hiilihydraattien synnyttämästä glukoosista yhteistyössä prosessissa syntyvän palmitiinihapon kanssa. Palmitiinihappo on siitäkin syystä ikävä tekijä aineenvaihduntaan mukaan ilmaantuessaan, että se sotkee leptiinin, nälästä ja kylläisyydestä viestivän hormonin, toimintaa. Normaalisti leptiiniä vapautuu ruoansulatuselimistöstämme reaktiona ruoan saantiin, jolloin aivoille välittyy viesti siitä, että olemme kylläisiä ja voimme lopettaa syömisen. Paitsi ravinnosta, leptiiniä vapautuu myös ruumiimme rasvasta niin, että pieniin rasvavarastoihin liittyy suurempaa nälän tunnetta kuin suureen rasvaprosenttiin. Liian hiilihydraattipitoinen ravinto ja liian glukoosin muuttuminen palmitiinihapoksi kuitenkin vähentää elimistön leptiiniherkkyyttä eivätkä aivot saa tätä kylläisyysviestiä, jolloin luulemme olevamme nälkäisiä ja syömme yli tarpeidemme. Näin vereen ilmaantuu jälleen lisää glukoosia, jonka kanssa elimistön on tultava jotenkin toimeen. Insuliiniresistenssi syntyy askeleittain, pikku hiljaa: ensin insuliiniin lakkaavat reagoimasta maksan solut, sitten lihakset, ja lopulta rasvasolutkin. Kun mitkään kudokset eivät lopulta enää kykene reagoimaan insuliiniin, muuttuu glukoosia rasvaksi ja VLDL:ksi sitä tahtia, ettei se enää kykene pakenemaan edes verenkiertoon, vaan alkaa varastoitumaan maksaan, aiheuttaen rasvamaksan kehittymisen. Koko elimistö on glukoosin ja insuliinin vallassa, mutta koska solut ovat insuliinille resistenttejä, elimistö tulkitsee tilanteen, "insuliinin puutteen", matalaksi verensokeriksi ja tekee sen, mitä se kriisitilanteessa tekee: se alkaa tuottamaan kortisolia, jonka vaikutuksesta elimistö aloittaa lisäglukoosin tuotannon käynnistämällä glukoneogeneesin prosessin eli lihasmassan muuttamisen glukoosiksi. Ja koska lihakset on yksi keskeinen paikka, jossa elimistö pyrkii käsittelemään liiallisen glukoosin, heikkenee tilanne entisestään, sillä pian tuota käsittelymahdollisuutta ei enää ole. Surkastuvat lihakset ja rasvakudoksen lisääntyminen erityisesti vatsan seudulla kertovat siitä, että elimistö kärsii vakavista sokeriaineenvaihdunnan ongelmista, joiden taustalla on muun muassa liian hiilihydraattipitoinen ravinto.

Ylipainoisuus ja kakkostyypin diabetes ovat tyypillisiä seurauksia edellä kuvatun kaltaisesta prosessista, mutta Robb Wolf liittää monet muutkin sairaudet vahvasti insuliiniaineenvaihdunnan ongelmiin. Käytännössä kaikkien sairauksien taustalla on jonkinasteinen tulehdusprosessi, niin näidenkin sairauksien kohdalla, mutta näissä sairauksissa nimenomaan insuliinilla on suuri merkitys tulehduksen aiheuttajana tai modifioijana. Esimerkiksi huonon kolesterolin synnyssä insuliini on mukana sitä kautta, että VLDL-molekyyli, josta LDL:t, jotka aiheuttavat huonoa kolesterolia seurannaisongelmineen, muodostuvat, syntyy responssina nimenomaan liialliseen hiilihydraattien saantiin. Sydän- ja verisuonitaudeissa taas taustalla on matala-asteinen tulehdus, jota korkeat insuliinitasot pahentavat. Verenpainetaudissa korkeat insuliinitasot taas nostavat verenpainetta. Ja korkeat insuliinitasot sekä niihin sidoksissa olevat korkeat kortisolitasot voivat johtaa luuston heikentymiseen ja osteoporoosiin aikaansaadessaan yhdessä toimiessaan kalsiumin liukenemista luustosta. Liuennut kalsium paitsi erittyy virtsaan, niin myös saattaa kertyä verisuonten seinämiin, aiheuttaen tai pahentaen taas sydän- ja verisuonisairauksia... (Hoidoksi näihin sairauksiin meille suositellaan tavallisesti runsashiilihydraattista, vähärasvaista ruokavaliota sekä kalsiumlisää. Hmm...) Ja vielä: insuliini on kasvuhormoni, joka on vahvasti sidoksissa sukupuolihormoneihin, jolloin korkeisiin insuliinitasoihin voi liittyä tiettyjen kudostyyppien radikaalia kasvua. Kudosten kasvun ja monistumisen myötä DNA-virheiden synnyn mahdollisuus kasvaa. Yleensä apoptoosi-niminen elimistön oma korjausprosessi huolehtii virheellisten solujen eliminoimisesta, mutta liika insuliini estää apoptoosin toimintaa, jolloin seurauksena voi olla monia terveysongelmia - pahimmillaan syöpäsairauksia.

--Vaikuttaa todellakin siltä, että meidän muidenkin kuin diabeetikkojen kannattaa olla kiinnostuneita aterioidemme ja ateriarytmin rakentamisesta sellaiseksi, että verensokeriarvot pysyvät mahdollisimman tasaisina ja sopivalla tasolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti